Digitaalinen kielimaailmamme

16.2.2022 / Janne Niinivaara

Yllhäältä kuvattuna tietokoneita, puhelimia, kuulokkeita, muuta elektroniikkaa ja työvälineitä suuren pöydän päällä. Pöydän ympärillä on ihmisiä, mutta vain heidän kätensä, jotka ovat koskevat elektroniikkaa ovat näkyvillä.

Kuva: Marvin Meyer (Unsplash.com)

Osallistuin joulukuussa Aulangolla järjestetyille ITK-päiville. Päivät ovat Suomen suurin digitaalisen koulutuksen ja oppimisen tapahtuma, jota on järjestetty jo 30 vuotta. 30 vuotta on pitkä aika digipedagogiikan historiassa. Historialliselta päivillä olo myös tuntui: koronapandemian keskellä onnistuneesti järjestetyillä päivillä ei voinut välttyä ajatukselta, että tapamme ymmärtää opetusteknologiaa ja digipedagogiikkaa on lopullisesti muuttunut. Omat tärppini konferenssista liittyvätkin siihen, miten digitaalisuus ja oppiminen ovat vääjäämätön osa jokapäiväistä elämäämme.  

Keynote-puheenvuorossaan emeritusprofessori Erno Lehtinen Turun yliopistosta muisteli sekä ITK-päivien että teknologian opetuskäytön tutkimuksen alkua Suomessa. Molemmat ovat kuulemma lähes samanikäisiä. Teknologia-avusteisen oppimisen tutkimuksen alkuvuosia leimasi vaatimus todistaa opetusteknologian hyötyarvo. Itsekin tunnistan vain jokusen vuoden takaa ajattelun, jonka mukaan digitaalisuus piti perustella ja oikeuttaa sen tuomalla lisäarvolla. En tietenkään sano, ettei tätä lisäarvoa tai perustelua löytyisi, mutta vaatimus siitä alkaa vanheta. Konferenssissakin esillä olleet isot teemat, kuten johtaminen, jatkuva oppiminen ja osaaminen, eivät pelkästään enää mahdollista tai peräänkuuluta digitalisaatiota. Ne eivät nimittäin enää onnistu ilman digitalisaatiota. 

Ei ihmelääke eikä huono korvike 

Myös kielenoppimisessa digitalisaation rooli on muuttunut sen myötä, kun sen merkitys osana arkipäiväistä elämäämme on muuttunut. Välineestä ja apukeinosta on nyt tullut saumaton osa kasvatustamme, vuorovaikutustamme ja kulttuuriamme. Sellaisena se tulisi myös ottaa vastaan. Ei verkko tietenkään itseisarvona takaa onnistumista tai epäonnistumista, mutta ei digitaalista maailmaa tule myöskään väheksyä tai jatkuvasti verrata niin kutsuttuun ”todelliseen” maailmaan. Opetuskeskustelussa tämä näkyy helposti esimerkiksi luokkahuonevuorovaikutuksen ja verkkovälitteisen opetuksen vastakkainasetteluna ja vertailuna. Tällainen vertailu kuitenkin rajaa sekä kielenoppimisen että digitaalisen kanssakäymisen tiettyyn hetkeen ja olemisen tapaan. Kielenoppimisen ei tulisi olla luontevalle ja merkittävälle vapaa-ajan vuorovaikutukselle vierasta. Ja tämä vuorovaikutus on lähtökohtaisesti myös digitaalista.

Kielten jatkuva oppiminen on väistämättä myös digitaalista 

Kotimaisten kielten keskuksen tuore johtaja Leena Nissilä korosti virkaanastujaishaastattelussaan, että ajasta ja paikasta riippumattomia mahdollisuuksia uusien kielien oppimiseen tulee olla samoin kuin mahdollisuuksia kehittää kieliosaamistaan itselleen luontaisella tavalla. Jatkuvan oppimisen näkökulmasta eri kielet ovat nykyään läsnä arjessamme, kuten tiedonhaussamme ja medioissa, koko ajan. Epämuodollinen kielen omaksuminen lisääntyy muodollisen kielen opiskelun rinnalla jatkuvasti. 

Yhteiskuntatieteissä ja filosofiassa viitataan elämismaailmaan, kun puhutaan ihmisten välittömästä, arkisesta maailmasta. Se on meidän kokemamme maailma ennen kuin se käsitteellistetään, teoretisoidaan ja eritellään. Mikäli oppimisympäristöjä halutaan sulauttaa, laajentaa ja yhdistää oppijoiden arkeen, tulee elämismaailmaa hyödyntää kaikkineen, myös siihen kuuluvine arjen digitaalisine ulottuvuuksineen.  

Kielenoppiminen 2020-luvulla ei peräänkuuluta digitaalisia ratkaisuja vain siksi, että se on kätevää. Digitaalista maailmaa tarvitaan siksi, koska se on elämää.

Janne Niinivaara

Kirjoittaja työskentelee opetuksen kehittämisen asiantuntijana Helsingin yliopiston Kielikeskuksessa. Kielibuustissa hän pohtii kielenoppimisen ja -opetuksen tehostamista digitaalisten ratkaisujen avulla. 

Blogi