"Kollegat, apua!" - mikä opettajia puhututtaa?

Yksi Kielibuustin tavoitteista on kehittää kielenopetuksen pedagogisia malleja, kielitaitokursseja ja sitä, miten kursseilla lähestytään kieltä, kielenkäyttöä ja oppimista. Opettajilla on valtavasti hyviä käytäntöjä, eikä tarkoituksena ole keksiä pyörää uudelleen. Jotkin suomen kielen ilmiöt kuitenkin askarruttavat paitsi opiskelijoita myös opettajia vuodesta toiseen. Saadakseni vihiä siitä, mikä kielessä puhuttaa, kurkistin suomenopettajien sosiaaliseen mediaan.
Kaksi naista istuu pöydän ääressä, ja toinen heistä puhuu. Pöydällä on kaksi tietokonetta.
Kuva: Anni Hanén. Kaikki oikeudet pidätetään.

Joskus suomen kielen opettaja kohtaa kysymyksen, johon hänellä ei ole vastausta. Voi olla, että omista suomen kielen opinnoista on jo vuosia, eikä vastaus tulekaan kuin “apteekin hyllyltä”. Kiperän kysymyksen kohdalla kätevintä on kääntyä kollegan puoleen – esimerkiksi Facebookissa. Mutta millaisiin kysymyksiin opettajat etsivät vastauksia?   

Nyrkkisääntöjä ja soveltamista  

Kysyttyä tavaraa opettajien somepalstoilla ovat erityisesti pelkistetyt nyrkkisäännöt.  Miten selittää tyhjentävästi oppilaalle vaikkapa genetiivi- ja partitiiviobjektin (tankkaan auton – tankkaan autoa) ero? Niin partitiivin käyttö kuin objektin sijavalinta ovat aiheita, joihin etsitään selkeitä selitysmalleja yhä uudelleen.  

Toinen “ikivihreä hitti” on -(U)Us-loppuisten sanojen taivutus. Millä perusteella rakkaus taipuu rakkauden, mutta putous – putouksen? Palstan opettajat käyttävät usein apuna sanojen karkeaa jaottelua: merkitykseltään abstraktit sanat taipuvat toisella tavalla kuin konkreettiset.  

Elävä kieli haastaa kuitenkin nyrkkisääntöjen toimivuuden. Miksi ajatus taipuu ajatuksen, vaikka se on varsin abstrakti käsite. Ja kun opiskelija kysyy, miksi lääkäri pyytää laittamaan takkia naulakkoon partitiivissa, joutaakin aiemmin opittu nyrkkisääntö prosessista, tuloksista tai konkreettisuuden tasoista romukoppaan. Somen opettajayhteisö sen tietää: jos esität säännön, joudut esittämään myös poikkeuksia.  

Mistä mikäkin johtuu – ja tarvitseeko sitä edes tietää?  

Miten suomenopettajan tai opiskelijan tulisi siis suhtautua kielen sääntöviidakkoon?  

Yksi luottaa kielen logiikkaan: kun opiskelija tuntee äännehistoriaa tai tietää nominijohdosten verbikannat, asiat näyttävät varsin loogisilta. Toinen taas uskoo rutiinin voimaan: kun vain kieltä käyttää ahkerasti, oikeat muodotkin alkavat loksahdella paikalleen, eikä monimutkaisille selityksille lopulta ole tarvetta. 

Lähestymistavat vaihtelevat suuresti tilanteen ja opiskelijaryhmän mukaan. Alkeistasolla toisto ja yksinkertaisuus uppoavat parhaiten; edistyneempi oppija taas hyötyy asioiden syvällisemmästä käsittelystä. Kielen opettaminen vaatiikin vankkaa ymmärrystä siitä, milloin on oikea hetki nyrkkisäännöille – ja milloin on aika avata kielellisiä ilmiöitä monitahoisemmin.   

Sääntökokoelmasta aitoon kielitaitoon – kielenoppimista oman elämän näyttämöllä  

Vaikka opettajat joutuvat tasapainottelemaan erilaisten näkökulmien välillä, yksi tavoite kuitenkin yhdistää opettajakollegoita: se, että opiskelija uskaltaisi todella käyttää kehittyvää kielitaitoaan.  

Oppimista tapahtuu kaikkialla siellä, missä kieltä käytetään, eikä oppiminen pysähdy luokkahuoneen seiniin. Miten siis rohkaista opiskelijaa avaamaan suomen kielen hanat omassa arjessaan? Malleille on kysyntää – ja juuri tähän haasteeseen Kielibuusti pyrkii vastaamaan.   

Kirjoittaja(t)

Kirjoittaja on Kielibuustin tutkimusavustaja ja suomalais-ugrilaisten kielten ja kulttuurien maisteriopiskelija Helsingin yliopistossa. 

Lue lisää blogin toimituskunnasta
  • Julkaistu
  • Päivitetty:
Jaa
URL copied!