Host (Eevamaija): 

Miltä Suomi maistuu, tuntuu, näyttää ja kuulostaa? 

Tervetuloa Metropodian Elämää suomeksi -podcastin pariin. Tässä jaksossa me keskustelemme kielenoppimisesta työharjoittelussa. Mä olen Eevamaija Iso-Heiniemi ja mä työskentelen Metropoliassa suomi toisena kielenä -opettajana. Ja tänään meillä on vieraana sairaanhoitajaksi opiskelevat Shammi ja Jingyan. Tervetuloa!

Jingyan ja Shammi: Kiitos!

Host: Ihan ensimmäisenä mä haluaisin kysyä teiltä, että miten te ootte oppinu suomen kieltä? Shammi, kerrotko sä ensin?

Shammi: No, kun tulin Suomeen, menin kielikurssille oppimaan kieltä, mutta se ei auttanut. Huomasin, kun aloin puhua ihmisten kanssa tosielämässä, kielitaito alkoi oikeasti kehittyä. Harjoittelin puhumista esimerkiksi vanhusten ja lasten kanssa puistossa, kaupassa ja niin edelleen.

Host: Entä Jingyan?

Jingyan: Itse asiassa aloin opiskelemaan suomen kieltä verkkokurssilla korona-aikana noin puoli vuotta ennen kuin mä tulin Suomeen. Sen jälkeen sairaanhoito-opinto alkoivat ja ilmoittauduin kielikurssille Metropoliassa. Mutta minusta tuntuu mä opin kieltä nopeasti erityisesti harjoittelussa. Nyt tietysti Metropolia antaa enemmän kielitukea opiskelijoille, se on tosi hyvä juttu.

Host: Kyllä. No, te ootte siis molemmat oppinu suomea jonkin verran kielikursseilla, mutta puhutaan tänään erityisesti siitä että miten te ootte oppinu kieltä erityisesti harjoittelussa. Kun harjoitteluhan on monille tosi jännittävä tilanne, jos ei oo vielä käyttänyt suomea kovin paljon.

Niin, missä paikoissa te ootte jo ollu harjoittelussa ja millainen kokemus se oli? Shammi, kerrotko sä ensin?

Shammi: Joo, olin ensin palvelutalossa, sitten Katriinan sairaalassa. Molemmat osassa mä olin vanhusten kanssa. Palvelutalossa oli skitsofrenia-potilaita. He puhuivat paljon erilaisia asioita. Aluksi oli hassua, koska mä uskoin kaiken, mitä he sanoivat! Mun mielestä seniorikeskus on kielenoppimisen kannalta hyvä paikka, koska vanhukset usein tykkäävät puhua paljon ja ovat iloisia, jos hoitaja osaa puhua heidän kanssa.

Host: Jännittikö sua, Shammi, mennä harjoitteluun?

Shammi: Kyllä mua jännitti, ymmärränkö potilaiden puhetta ja puhekieltä. Esimerkiksi en tiennyt, mitä on tissi. Kun potilas itse näytti mulle, mitä on tissi. Sitten hän huomaa myös, mä en tiennyt paljon puhekieltä. Hän opetti minulle uusia sanoja myös. Minulla oli myös toinen kokemuksia. Eräs potilas tulee vihaiseksi, koska mä en ymmärrä mitä hän tarkoitti. Sitten hän sanoi vihaisesti: ”Lähetä minulle vanha hoitaja! Miksi sä et ymmärrä minun puhe!” Koska hän itse asiassa potilas oli muistisairas. Hän unohti vaipan nimi. Sitten hän selittää vain: ”Jos mä tulen märäksi, sitä mun tarvitsee. Anna mulle”. Mä keksin mä luulen, ehkä hänelle tarvitsee housut. Sitten mä annan hänelle sitten hän tulee enemmän vihaiseksi ja hän hermostui, miksi mä en ymmärrä hänen puhe.

Host: Miten sä reagoit, kun potilas oli tyytymätön?

Shammi: Niin, olin itse asiassa kärsivällinen, koska hän oli muistisairaus. Se on normaali asia. Sitten lopulta onneksi minä keksin, mitä potilas tarkoitti. Vien hänelle vaippa hän tuli iloiseksi. 

Host: Eli loppu hyvin kaikki hyvin! Entä Jingyan, jännittikö sua ensimmäinen harjoittelu?

Jingyan: Aina, aina mua aina jännittää harjoittelu. Koska mä en vieläkään puhu suomea sujuvasti. Sitten menen uuteen paikkaan ja kaikki on uutta, se on tosi jännittävää.

Mä oon nyt suorittanut kolme harjoittelua. Ensimmäinen harjoittelu oli muistisairaiden kanssa hoivakodissa. Muistan, että siellä oli yksi rouva. Hän tykkää jutella erityisesti aamupesun ja iltapesun aikana. Sitten mä en voi puhunut suomea riittävästi. Mä yritin, mutta hän ei tyytyväinen. Sitten hän sanoi: ”Se on tosi helppo homma, miksi sä ei voi tehdä niin kuin muut hoitajat?” Ja mä vastasin, että mä oon ollut Suomessa vain puoli vuotta. Mä yritin puhua ja opiskella suomea, mutta kieli ei tule niin nopeasti. Sitten teidän pitää auttaa mua. Sen jälkeen mä huomasin, että silloin tällöin hän yritti auttaa minua! 

Host: Tosi hieno juttu. Tuo onkin tosi hyvä idea, että kertoo suoraan potilaalle siitä omasta kielitaidosta ja voi pyytää heiltä apua. Ja työkavereiltakin voi pyytää apua. Että kielenoppiminen oikeasti vie aikaa. Tarvitset aikaa. Tutkimusten mukaan ammatillinen kielitaito kehittyy työssä yhden ja kahden vuoden aikana, eli sitä ei oikeastaan voi kunnolla ennen harjoittelua edes oppia.

No, mutta mikä on teidän mielestä ollu kaikkein haastavinta harjoittelussa kielen kannalta? Shammi?

Shammi: Joskus potilas ei ymmärrä, mitä sanon, koska me ääntäminen voi olla erilaista. Esimerkiksi minusta on vaikea R ääntää.

Host: Är! Harjoitellaan är!

Jingyan: Är on vaikea minulle myös! Joo, kun mä sanoin potilaalle ”Haluaisitko puuroa”, ja hän ei ymmärtänyt minua! Myös jos on stressiä ja jännittää, on vaikea oppia. Ensimmäisessä harjoittelussa menin ohjaajan kanssa asukkaiden huoneeseen ja autoin heitä pukesessa, anteeksi, pukemisessa. Sitten ohjaaja ohjasi, mitä pitää tehdä. Sitten mä kuunteli, että hän käytti ihan lyhyitä niin kuin taikasanoja. Heti asukas laittoi kädet suoraan. Mutta sitten mä en pystynyt painamaan mieleen, mitä sanoja hän käytti. Kesti monta kuukautta, että opin sano ”hiha”. Ja minulla oli niin kova stressi sitten, että minusta tuntuu, että joka päivä pää melkein räjähti! 

Host: Kyllä siinä voi tulla informaatioähky! Joo. No sitten varmaan yksi haastava juttu hoitoalan työssä on myös se raportointi ja kirjaaminen myös. Mutta miten te opitte sitä ammatillista kieltä harjoittelussa ihan käytännössä?

Shammi: No, mä opin raportoimaan suullisesti ja kirjallisesti kuuntelemalla muiden hoitajien raportteja. Kuuntelen aina, miten toinen hoitaja ohjaa potilasta ja sitten hän antoi toinen hoitajalle raportti potilaasta myös. Opin sanoja kuuntelemalla ja painan mieleen. Alussa yksi hoitaja neuvoi kuvailemaan potilasta sanalla ”hyväntuulinen”, kun tarvitsee kirjoittaa mielialasta. Nyt muistan sen aina!

Host: Entä Jingyan?

Jingyan: Minulla on sama kokemus, mutta nyt en voi oppia suoraan kuuntelemalla, koska mä kielen perustus ei ole vielä tarpeeksi vahva. Mutta mä luin paljon, mitä muut hoitajat kirjaa ja raportoi, ja poimin ylös kaikki tärkeät sanat ja lauseet.

Host: Joo, tuo on tosi hyvä idea ja auttaa varmasti oppimaan myös tehokkaammin. Eli sä voit ottaa harjoitteluun mukaan pienen vihkon ja laittaa sen taskuun. Oliko sulla Jingyan tällainen joku vihko? 

Jingyan: Joo, mulla oli, mutta se on ihan vaikea paperilta mieleen!

Shammi: Mulla oli sama ideoita, mutta mä aina unohdin ottaa vihkon mukana!

Host: Joo, no se kuitenkin varmaan auttaa muistamaan jos sen muistaa sinne kirjoittaa! Mutta entä sitten se puhekielen oppiminen? Jingyan, miten sä opit puhekieltä siellä harjoittelussa?

Jingyan: Joo, harjoittelu on tosi hyvä paikka oppia puhekieltä. Siellä kahvitauolla esimerkiksi hoitajat juttelevat yhdessä ja he puhuvat elämästä, harrastuksista ja muista asioista, ei vain töistä. Nyt mä ymmärrän, mitä tarkoittaa ”kans” ja ”miten sä voit” ja ”porukka”

Host: Aivan. No miten työkaverit suhtautuu siihen, että te opiskelette suomea, että suomi ei ole teidän äidinkieli? Shammi?

Shammi: Työkaverit suhtautuvat positiivisesti aina siihen, ja huomasin itsekin myös, kun mä menin puhumaan potilaiden kanssa, jos mä en ymmärrä, heti toinen hoitaja tulee auttamaan ja selittää mulle, mitä se tarkoittaa.

Host: Entä Jingyan?

Jingyan: Mä oon huomannut, että hoitajat ja ohjaajat haluaa auttaa minua, jos he huomaavat, että haluan oppia kieltä. Alussa olin tosi ujo, mutta nyt mä tiedän, että hoitajat ja ohjaajat haluavat ja voivat auttaa minua. He puhuvat koko ajan: Onpa hyvä, että sä oot kiinnostunut!

Host: Tosi hienoa, että teidän kollegat myös auttaa teitä oppimaan sitä kieltä. No siellä harjoittelussa joskus tulee niitä virheitä ja väärinkäsityksiäkin, mistä kerroittekin tuossa hetki sitten, mutta niitähän tapahtuu kaikille. Millaisia onnistumisia harjoittelusta tulee mieleen? Shammi?

Shammi: Minulla on yksi kokemus vielä mä muistan. Minulla oli yksi kahdenhoidettava potilas ja hänet piti siirtää. Hän kutsui minut ja painoi kutsuvaloa. Mä menin ensin ja kutsuin toisen hoitajan. Sitten me siirrettiin potilas minuutin päästä, ja potilaan vaimo tuli tosi iloiseksi, kun hänen mies sai niin nopeasti apua. Potilaan omainen oli tosi tyytyväinen hoitoon ja hän antoi yhtäkkiä suklaapaketin meille!

Host: Entä Jingyan?

Jingyan: Joo, mun sisätautiharjoittelussa oli potilas, hän pyysi apua koko ajan ja muut hoitajat ei halunnut mennä auttamaan. Sitten mun pitää mennä, koska mä olin opiskelija. Yhden kerran, kun mä tein kaiken, ja olin lähdössä tauolle, hän sanoi: Odota odota, ja mä luulin, toinen homma, mutta hän myös antoi myös suklaata mulle!

Host: Te ootte saanu paljon suklaata sitten ja varmaan tuntuu kivalta saada potilailta sitä hyvää palautetta. No nyt tähän loppuun kysyisin vielä teiltä että onks teillä vinkkejä muille opiskelijoille, jotka on menossa harjoitteluun suomenkieliseen työpaikkaan ja joita voi jännittää se suomen kielen puhuminen? Shammi?

Shammi: Joo, minulla on vinkkejä muille opiskelijoille. Älä pelkää virheitä jos et ymmärrä. Ei tarvitse nolottaa. Pitäisi olla avoin ja puhua paljon, mitä vain. Virheistä oppii parhaiten!

Host: Entä Jingyan? 

Jingyan: Jos sä haluat tehdä jotain, tee se suomeksi. Esimerkiksi jos sä haluat lukea lehteä, lue suomalaisia lehtiä. Mä suosittelen kovasti Ylen selkouutisia. Siellä voi oppia esimerkiksi kulttuuria ja sosiaalisia asioita. Myös on tärkeää muistaa, että sä itse osaat oppia suomea, jos yrität. Kieli ei tule nopeasti, mutta jos sä yrität, se tulee kyllä!

Host: Kiitos vinkeistä ja kiitos, kun tulitte vieraaksi tähän podcastiin, Shammi ja Jingyan. 

Shammi ja Jingyan: Kiitos sinullekin!

Host: Ja kiitos myös kuulijoille ja tervetuloa kuuntelemaan myös seuraavaa Elämää suomeksi -podcast-jaksoa. 

Tämä podcast-sarja on toteutettu Kielibuusti-hankkeessa, jota rahoittaa Opetus ja kulttuuriministeriö.